Turning research into work? Tutkijoiden sisäinen motivaatio tulosjohtamisen puristuksessa

Tie tieteen pariin on moninainen. Osa meistä päättyy tutkijoiksi sattuman kautta, osalle se on suunnitelmallisempi prosessi. Huolimatta siitä tavasta, miten kukin tieteen pariin päätyy, yhdistää meitä tutkijoita tyypillisesti voimakas sisäinen palo ja kiinnostus omaa tutkimusta, uuden löytämistä sekä yleisemmin tieteen tekemistä kohtaan. Tätä heijastaa hyvin esimerkiksi jokin aika sitten Turun yliopistossa tehty tutkimus, joka kartoitti motiiveja jatko-opintoihin hakeutumiselle. Tärkeimmäksi tekijäksi osoittautui juurikin kiinnostus tutkimuksen tekemistä kohtaan1. Monelle tutkimustyö näyttäytyykin jonkinasteisena kutsumustyönä. Itselleni tutkimustyö mahdollistaa kuuluisaa motivaatiotutkijaa Abraham Maslowia lainatakseni ”itseni toteuttamisen” sekä johonkin isompaan, ihmiskuntaa hyödyttävään asiaan kontribuoimisen. Kuten monia kollegoitani, myös itseäni, motivoi eniten voimakas kiinnostus tutkittavaa aihetta – ja yleisemmin tutkimustyötä kohtaan.

Mikä sitten tekee sisäisestä motivaatiosta niin tärkeän asian? Ensinnäkin, mikään muu yksittäinen ilmiö ei heijasta ihmisten potentiaalia niin hyvin kuin sisäisen motivaatio, joka viittaa ihmisen luontaiseen taipumukseen etsiä uusia asioita ja haasteita, laajentaa ja hyödyntää omia kykyjään sekä oppia2. Toiseksi, sisäinen motivaatio on tärkeä luovuuden osa-alue. Arvostettu luovuustutkija ja Harvardin yliopiston professori Teresa Amabile on todennut ihmisen olevan luovimillaan, kun häntä ajaa eteenpäin työtä itseään kohtaan kokema kiinnostus ja sen tarjoamat haasteet, eivätkä ulkoiset paineet3. Kolmanneksi, sisäisesti motivoitunutta yksilöä ei tarvitse erikseen motivoida ”kepin ja porkkanan” avulla työn tekemiseen, vaan yksilö on jo valmiiksi motivoitunut ja halukas tehtävän tekemiseen.

Suomalaisella yliopistosektorilla on tapahtunut kuitenkin viime vuosina suuria muutoksia, jotka osaltaan uhkaavat toimillaan tukahduttaa monien tutkimuksen tekemistä kohtaan kokeman palon. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana julkinen sektori on pyrkinyt kohti tehokkaampaa toimintaa niin kutsutun uuden julkisjohtamisen ideologian omaksumisen myötä. Uuden julkisjohtamisen doktriinin myötä myös suomalaisella yliopistosektorilla on tapahtunut muutoksia, joista yksi liittyy yliopistojen yhä tulospainotteisempaan johtamiseen. Tämän yksityiseltä sektorilta omaksutun johtamisdoktriinin tavoitteena on parantaa yliopistojen tehokkuutta, jotta yliopistot pystyisivät vastaamaan niille asetettuihin tulosodotuksiin. Yksilötasolla järjestelmä on tuonut mukanaan niin suoriutumisen mittaamisen ja arvioinnin, kasvaneet suoriutumispaineet kuin suoriutumisen ja palkkauksen sitomisen toisiinsa.

Mikä tässä on sitten ongelmana? Eikö suoriutumisen ja palkitsemisen sitominen toisiinsa ole juuri sellainen asia, jonka talousteoriat, useat johtamisen alan tutkijat sekä talouselämän edustajat ovat argumentoineet johtavan parhaaseen suoriutumiseen ja voimakkaimpaan motivaatiotasoon? Ei välttämättä. Tutkin omassa väitöskirjassani organisatoristen kannustin- ja kontrollimekanismien sekä yksilön sisäisen motivaation välistä vuorovaikutusta. Psykologian puolella tehdyt kokeelliset tutkimukset indikoivat, että joissain tilanteissa esimerkiksi palkitseminen voi häiritä yksilön sisäistä motivaatiota ja luovuutta. Tehtävän tekeminen siitä itsestään saatavan nautinnon tai haasteen vuoksi saattaa vaihtua tilanteeseen, jossa päämotiivi tehtävän tekemiselle on jonkin palkkion saaminen tai rangaistuksen välttäminen.

Oman väitöstutkimukseni alustavat tulokset viittaavat samansuuntaisiin tuloksiin. Tulosjohtamisen aiheuttama suoriutumispaine näyttää heikentävän yliopistosektorilla työskentelevän tutkimus- ja opetushenkilökunnan sisäistä motivaatiota sekä työn mielekkyyttä. Lisäksi paineen tunne on yhteydessä kokemukseen siitä, että nykyinen tulospainotteinen johtaminen on heikentänyt työn laatua. Järjestelmän potentiaalisena uhkatekijänä onkin tutkijoiden motivaation muuttuminen sisäisestä ulkoiseksi ja tämän mukanaan tuoma muutos työn tavoitteissa ja laadussa. Tällöin tutkimuksen tekemistä ei ohjaa enää yhtä vahvasti tutkijoiden uteliaisuus ja halu uusien asioiden löytämiseen, sekä pyrkimys uuden tiedon kartuttamiseen, jolloin uhkana on se, että tutkimuksesta tulee riskitöntä, suoritusmittareiden ohjaamaa massatuotantoa. Tehdään vain sitä mistä palkitaan, ja mennään sieltä mistä aita on matalin. Tätä uhkakuvaa kuvastaa oivallisesti hetki sitten julkaistu Kirsi-Mari Kallion (2014) väitöskirjan otsikko ” Ketä kiinnostaa tuottaa tutkintoja ja julkaisuja liukuhihnaperiaatteella…?”, jossa tiivistyy hyvin nykyisen johtamisjärjestelmän yksi keskeinen ongelma4.

Mitä tästä kaikesta jää sitten käteen? Kokonaisuudessaan vaikuttaa siltä, että yliopistojen nykyinen tuloksellisuuteen painottuva johtamisjärjestelmä kaipaa päivitystä, jotta se kykenisi paremmin ottamaan huomioon tieteellisen tutkimustyön sisäisesti motivoituneen luonteen sekä erityispiirteet. Siirtyminen pois ”tayloristisesta”, tarkkaan ohjaukseen ja valvontaan perustuvasta, sekä ihmiset laiskoiksi näkevästä johtamisesta kohti ihmisiin luottavaa johtamista on ensiaskel tässä prosessissa. Muussa tapauksessa riskinä on tieteellisen tutkimustyön muuttuminen intohimosta leipätyöksi.

Kirjoittaja Aki Lehtivuori on tohtorikoulutettava Turun Kauppakorkeakoulussa.

Lähteet:

1. Ritvanen, Juha-Matti (2012) Tohtorit työelämässä. Turun Yliopistosta vuosina 2006–2009 valmistuneiden tohtoreiden työllistyminen ja heidän arvioitaan tohtorikoulutuksesta. Turun Yliopiston julkaisusarja 1/2012.

2. Ryan, Richard – Deci Edward (2000) Self-Determination theory and the facilitation of intrinsic motivation, social development, and well-being. American Psychologist, Vol. 55 (1), 68–78.

3. Amabile, Teresa (1998) How to kill creativity. Harvard Business Review, Vol. 76 (5), 76–87.

4. Kallio, Kirsi-Mari (2014) ”Ketä kiinnostaa tuottaa tutkintoja ja julkaisuja liukuhihnaperiaatteella...?"   Suoritusmittauksen vaikutukset tulosohjattujen yliopistojen tutkimus- ja opetushenkilökunnan työhön. Väitöskirja. Turun Yliopisto, Turun Kauppakorkeakoulu. Turku.