Työryhmät 11 ja 13

 

Marjo Ring: Sopimuksellisuus omaishoidon kontekstissa

”Vanhustenhoivan erityisyys on sen moninaisuudessa” kirjoittivat Anttonen ja Sointu 2006. Ajatus sopii erinomaisesti kuvaamaan myös ikääntyneiden omaishoitoperheiden tarpeita ja siihen liittyvää sopimuksellisuutta. Virallinen omaishoitosopimus hoivan toteuttamisen välineenä asettaa läheisistään huolehtivat omaishoitajat uudenlaiseen rooliin suhteessa kunnan virallisiin palveluihin ja viranomaistyöhön. Omaishoitaja hoitaa läheistään toimeksiantosopimuksella, joka sitouttaa omaishoitajan työhönsä, mutta jättää kunnan sitoutumisen avoimeksi. Omaishoidon ohjauksessa työskentelevät viranomaiset antavat muodon kunnissa toteutettavalle omaishoidolle.

Mikäli omaishoitoa tarkastelee sopimuksellisuuden näkökulmasta, ovat omaishoitajat uudella tavalla sopimuskumppaneita ja neuvotteluosapuolia ruohonjuuritason työntekijöille. Väitöskirjani ensimmäisessä osajulkaisussani nousi esille ikääntyneiden puoliso-omaishoitajien tarve monenlaisille tukipalveluille, mitä he eivät kokeneet julkiselta puolelta saavansa. Omaishoitajat olivat erittäin aktiivisia toimijoita omassa elämässään. Julkisten palveluiden rooli jäi hyvin pieneen osaan, koska tarjotut palvelut eivät vastanneet omaishoitajien tarpeisiin. Omaishoitajat jäivät suhteessa viranomaisiin ”näkymättömän sopimuskumppanin rooliin”, eli heidän mahdollisuutensa vaikuttaa heille tarjottaviin palveluihin olivat hyvin vähäiset. Mitä tästä pitäisi ajatella uuden sosiaalihuoltolainkin tavoitteiden näkökulmasta, minkä tarkoituksena on edistää osallisuutta ja asiakaskeskeisyyttä. Puhumattakaan siitä, että hoivan instrumentiksi on valittu sopimus.

Sopimus rakentuu kahden välisten neuvottelun ja sopimisen kautta, jolloin kielen merkitys todellisuuden rakentajana korostuu. Kielen kautta jäsennämme arvoja ja normeja ja sitä kautta meistä tulee myös toimijoita, joilla on erilaiset mahdollisuudet ja resurssit toimia. Millaista sopimuksellisuutta omaishoitajuuteen viranomaisten puheen kautta rakentuu. Tutkimuksen tarkoituksena on laajentaa käsitystämme sopimuksellisuudesta virallisen sopimustoiminnan ulkopuolelle. Tähän psykologisen sopimuksen käsite antaa kiinnostavan viitekehyksen.

Psykologisen sopimuksen käsitettä käytän tässä tutkimuksessa jäsentämään sitä, millaisia odotuksia, oikeuksia ja velvollisuuksia viranomaiset omaishoitajuuteen liittävät ja millaista abstraktia sopimussuhdetta he näiden ominaisuuksien kautta puheessaan omaishoitajuuteen rakentavat. Organisaation ohjeilla (toimintaohjeet, manuaalit jne.) on roolinsa työntekijöiden psykologisessa sopimuksessa, mutta ne muodostavat siitä vain osan. Psykologisessa sopimuksessa psykologinen viittaa siihen, ettei sopimuksen sopimuselementit (eli työntekijän mielissä rakentuneet odotukset, oikeudet ja velvollisuudet) ole välttämättä lainkaan selkeitä tai tarkkoja, mutta ne ottavat kuitenkin toiminnassa jonkin muodon.

Esitykseni tarkoituksena on avata alustavaa analyysiä siitä, millaista sopimuksellisuutta viranomaiset omaishoitajuuteen rakentavat ja millä tavoin viranomaisten psykologinen sopimus suhteessa omaishoitoon rakentuu. Aineistona käytän omaishoidon ohjauksessa työskentelevien viranomaisten haastatteluja (n =11).

 

 

Virve Valtonen: Opetushenkilöstön harkintavalta perusopetuksen kurinpitotilanteessa

Opettajan asemassa yhdistyvät sekä opetuksen asiantuntijan että viranhaltijan vastuu. Opetuksen asiantuntijana opettajalla on autonomia toteuttaa opetuksen sisältö moninaisilla ja mielikuvituksellisilla tavoilla. Jos opetustilanne muuttuu oppilaan häiritsevän käyttäytymisen johdosta kurinpitotilanteeksi, korostuu aseman viranhaltijan luonne: Kurinpitotilanteessa opettajan ammattitaitoa tarkastellaan ensisijaisesti oikeudellisista lähtökohdista käsin tiettyjen normien sanelemana.

Esityksessä tarkastellaan, mitkä seikat vaikuttavat opettajan päätöksentekoon sellaisessa opetuksen häiriötilanteessa, jossa päätös on tehtävä tässä ja nyt, esimerkiksi poistettava oppilas luokasta. Tällaisen tosiallisen julkisen vallan käytön yhteydessä opettaja ei voi esimerkiksi kysyä neuvoa kollegaltaan vaan hänen tulee tehdä päätös toimintatavasta tilanteen ollessa käynnissä. Tilannetta tarkastellaan sekä oikeudellisen maailman että tosiasiamaailman näkökulmasta: onko rationaalinen päätöksenteko mahdollista?

Opettajan on kurinpitotilanteessa toimittava perusopetuslain mukaisesti, kuten käytettävä vain laissa säänneltyjä kurinpitokeinoja. Jotta oppilaiden oikeudet toteutuisivat täysimääräisesti, on toimittava lisäksi perus- ja ihmisoikeuksien, lapsen oikeuksien ja yleisten hallinto-oikeudellisten periaatteiden mukaisesti: On punnittava opetusta häiritsevän oppilaan perustuslaillista oikeutta henkilökohtaiseen vapauteen sekä mahdollisesti fyysiseen koskemattomuuteen muiden oppilaiden opetuksen ja turvallisuuden perusoikeuksiin. Tilanteessa tulee turvata myös mm. lapsen edun ensisijaisuus sekä kurinpitokeinon oikeasuhtaisuus oppilaan tekoon nähden. Lain tason lisäksi opettajan päätöksentekoa ohjaavat muut normatiiviset soveltamismääräykset, kuten koulukohtainen suunnitelma oppilaiden suojaamiseksi väkivallalta, kiusaamiselta ja häirinnältä sekä koulun järjestyssäännöt.

Tosiasiallisesti päätöksentekoon voivat vaikuttaa monet tosiasialliset seikat, kuten koulun toimintakulttuuri, käytettävissä olevat resurssit, opettajan omat ajattelumallit sekä koulutuksen kautta saatu osaaminen. Opettajan päätöksenteon tarkastelu kurinpitotilanteessa ei näin ole ongelmatonta ottaen huomioon, että opettajien koulutus ei ole oikeudellinen. 

Voidaan myös kysyä, mitä ylipäätään tarkoittaa rationaalinen päätöksenteko kurinpitotilanteessa? Onko rationaalinen päätös sellainen, joka toteuttaa oikeudet parhaalla mahdollisella tavalla oikeustieteen määrittelemänä? Vai tuleeko rationaalisuus perustella toisin – onko tavoitteena sellainen päätös, jolla tuetaan parhaiten oppilaan kasvatusta tai mahdollistetaan koulupäivän mahdollisimman jouheva sujuminen? Toisaalta, ovatko edellä mainitut näkökulmat ristiriidassa keskenään?

Alustus perustuu tekeillä olevaan väitöskirjaan Opetushenkilöstön harkintavalta perusopetuksen kurinpitotilanteessa.

 

 

Pertti Laine: Muutosstrategiat johdon päätöksenteossa

Tutkimuksessa tarkastellaan organisaatioiden johdon päätöksentekoa strategisen muutoksen toimeenpanossa. Tutkimuskirjallisuuden ja käytännön työelämä-havaintojen perusteella näyttäisi siltä, että muutosstrategian käsite ei ole vakiintunut manageriaaliseen käyttöön eikä johto sovella päätöksenteossaan erityisiä ’muutosstrategioita’. Tutkimuksessa tarkastellaan tämän käsityksen paikkansapitävyyttä mm. analysoimalla strategiseen päätöksentekoon liittyviä kertomuksia. Tutkimus toteutetaan laadullisena monitapaustutkimuksena kolmessa suuressa organisaatiossa ja aineiston analyysissä edetään sekä aineistolähtöisesti että ns. viitekehysanalyysiä soveltaen. Aihe on liitettävissä organisaatiotason päätöksentekoon, mutta myös meneillään oleviin laajoihin yhteiskunnallisiin uudistuksiin (SOTE ym.) liittyvään päätöksentekoon,

Muutosstrategia (Change Strategy, CS) määritellään tutkimuksessa ’sarjaksi päätöksiä, jotka liittyvät keskeisiin keinoihin muutoksen tavoitteiden aikaansaamiseksi’. Syntyvä muutosstrategia on siis uniikki keinojen yhdistelmä (samoin kuin liiketoimintastrategia on uniikki keinojen yhdistelmä kilpailutilanteessa). Muita muutosstrategian ja siihen liittyvän päätöksenteon tuntomerkkejä ovat tietoinen erilaisten keinojen arviointi ja valinta, systeeminen organisaatiokäsitys (laaja-alainen valintojen vaikutusten arviointi) ja erilaisten tilanteiden, kontekstuaalisuuden, huomioon otto. Muutosstrategian suunnittelussa korostuu erityisesti ihmisten muutoskäyttäytymisen ennakointi sekä siihen liittyvien tutkimushavaintojen hyödyntäminen. Tärkeää on myös tiedostaa päätöksentekoon liittyvä vastakohtaisuudet ja dilemmat sekä niiden arvopohja.

Muutoksen johtaminen (Change Management, CM) on yksi parin viimeisen vuosikymmenen keskeisimpiä johtamisen virtauksia. Kuitenkin muutoksiin liittyvä käsitemaailma on edelleen sirpaleinen ja vakiintumaton eikä yhtä kaikenkattavaa organisatorisen muutoksen (Organizational Change) teoriaa ole olemassa. Muutosstrategiaa on käsitteenä jonkin verran käytetty, lähinnä yksittäisten muutosten yhteydessä sekä usein makrotasolla (esim. ’ilmastomuutoksen strategia’ tai ’voimaannuttaminen muutosstrategiana’). Sen sijaan johdon ja asiantuntijoiden päätöksenteon helpottamisen apuvälineeksi suunniteltua geneeristä strategiamallia ei tutkimuskirjallisuudesta löytynyt, ei myöskään metatutkimusta itse käsitteestä.

Tutkimuksen tavoitteena on myös tuottaa lähtökohtia ’geneerisen muutos-strategiamallin’ rakentamiselle. Tätä varten etsittiin sekä uusimmista tutkimusartikkeleista että klassisesta tutkimuskirjallisuudesta systemaattisella jaintuitiivisella haulla tekijöitä, joita voitaisiin liittää muutosstrategiseen suunnitteluun. Teoriakentän sirpaleisuutta korosti löydettyjen yhteyksien suuri määrä sekä laaja kirjo.

Tutkimuksen empiirinen vaihe on vielä kesken, mutta mahdollisesti joitain alustavia tuloksia voidaan raportoida. Tutkimuksen viitekehyksen ja näkökulman sekä kirjallisuuskatsausten tulosten esittely tarjoavat mielenkiintoisen lähtökohdan ja erilaisen tarkastelunäkökulman muutokseen liittyvään päätöksentekoon. Muutosstrateginen viitekehys tarjoaa samalla erinomaisen lähtökohdan päätöksenteon rationaalisuuden tarkasteluun.

 

 

Ville Kivivirta: Conceptualizing time and temporality in Northern European international projectified public sector

Time has come to analyse temporality in the international projectified public sector from a fresh perspective. This paper contributes to the current debate on the role of time and temporality in organization studies. Although the importance of temporality in projectified work settings is acknowledged and projects are viewed as temporary organizations, mainstream project management research has often approached time from rationalistic and managerial perspective. Furthermore, especially the public sector context and the international dimension of work have not often been taken into account. However, in organizational research time and the dimensions of temporality have recently been theorised from a process perspective and sociomaterial time can be characterized by the concept of entanglement in a continual reconstitution of being and matter.

In this research, a group interview and 12 individual interviews were conducted among public sector international project professionals in northern Finland in 2016, with more interviews due to follow. Based on preliminary results international project work in Northern European projectified public sector involves multiple temporalities. Project cycles, public sector reforms, organizational change programs and different cultural practices produce different materials of the present, while the scarcity of resources in a Finnish public sector, long geographical distances and the use of digital technology affect how time is experienced.

This paper employs a reflexive representational stance, while acknowledging that there are calls to move towards diffractive performative methodologies to study the sociomaterial entanglements of spacetime. Based on critical reflection it is argued that the thinning of time in work that includes the relinquishing time boundaries and time intensification mirrors the thinning of human endeavour in a world where time is often commoditized, digitalized, or pressurised. This might be moving people away from a time worth living, or at least away from a public sector work that is rewarding for the people involved.

 

 

Laura Asunta, Leena Mikkola & Emmi Hyvönen: Kriittisiä näkökulmia eriarvoisuutta tuottavaan viranomaisviestintään

Suomi tunnetaan tasa-arvoisena maana, jossa virkamiehet ovat päteviä ja lahjomattomia, ja kaikkien väestöryhmien hyvinvoinnista huolehditaan. Kuitenkin hallintoa ja julkisia palveluita kritisoidaan vuolaasti ja sosiaalisen median foorumeilla jaetaan kokemuksia vallankäytöstä ja epäoikeudenmukaisuudesta. Arvostelu kärjistyy toisinaan suoranaiseksi virkamiesvihaksi. Mistä tyytymättömyys ja epäluottamus kumpuavat ja miten asiaan voisi vaikuttaa?

Esitelmä käsittelee vallan ja osallisuuden kysymyksiä viranomaisten ja kansalaisten välisessä vuorovaikutuksessa. Viranomaisviestinnällä voi olla suuri merkitys osallisuuden tai osattomuuden kokemuksen muodostumisessa ja sitä kautta yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja siihen liittyvien lieveilmiöiden lisäämisessä tai ehkäisemisessä. Näin ollen on syytä tarkastella kriittisesti sitä, miten tasa-arvoa ja hyvinvointia suojelemaan tarkoitetut rakenteet kääntyvät eriarvoisuutta tuottaviksi. Erityinen merkitys ja rooli on asiakasrajapinnassa tapahtuvalla vuorovaikutuksella. Palvelutilanteessa viranomainen voi esimerkiksi sanavalinnoillaan tai asenteellaan saada asiakkaan kokemaan, ettei häneen uskota tai hänen asiansa ole tärkeä. Palveluiden käyttäjät ovat lähtökohtaisesti viranomaisten päätöksistä riippuvaisia ja valta-asetelmaa saattavat korostaa viranomaisten vaikea tavoitettavuus, rajatut palautteenantomahdollisuudet ja vaikeaselkoiset asiakirjat ja ohjeistukset.

Esitelmän lähtökohtana on käynnistymässä oleva Marginaalista osallisuuteen -tutkimushanke. Hankkeen tavoitteena on ymmärtää, mitkä ovat ne viestinnän kriittiset tekijät, jotka tuottavat kokemusta osattomuudesta ja toiseudesta, ja miten viranomaisviestinnällä voidaan rakentaa ja vahvistaa aitoa osallisuutta. Tarkoitus on tuoda osallisuus ihanteista käytäntöön mallintamalla vuorovaikutuskäytänteitä, joilla viranomaiset voivat tukea kuntalaisten osallisuutta, ehkäistä syrjäytymisen kierrettä ja rakentaa tasa-arvoista ja hyvinvoivaa kuntayhteisöä. Aihetta lähestytään tarkastelemalla vammaispalveluiden asiakkaiden kokemuksia viranomaisten viestinnästä.

Esitelmässä tarkastellaan ja kuvataan tutkimushankkeen teoreettisia ja menetelmällisiä lähtökohtia. Menetelmien näkökulmasta pohditaan erityisesti kokemusasiantuntijoiden roolia fokusryhmähaastatteluiden toteuttajina ja analysoijina. Kokemusasiantuntijoiden osallistamisella aineiston keruuseen ja analyysiin pyritään vähentämään tutkijan ja tutkittavan välistä valta-asetelmaa ja antamaan ääni palveluiden käyttäjille. Hanke yhdistää kokemuksien, diskurssien ja rakenteiden tarkastelun viestintäteoreettisessa kehyksessä. Uuden tiedon tuottamisen lisäksi hankkeessa pyritään soveltamaan tutkimustietoa toimiviksi vuorovaikutuskäytänteiksi, jotka luovat luottamusta kuntasektorin päätöksentekoon ja toimintaan.